FUNDAMENTALISTI LÖYTÄÄ VAKAVASTA KEVEYDEN

Kun puhtaasti tekstilähtöinen, toiminnallisesti minimalistinen esitys vangitsee katsojan, pysäyttää intensiiviseen katsomiseen, herättää tunteita ja saa ajattelemaan, teatterin taika on täydesti toteutunut.

Juha Jokelan viisaasti kirjoittama Fundamentalisti on TTT:n Kellariteatterissa mieltä liikuttavaa teatteria. Sellaista, jonka innostavassa lämmössä on hyvä miettiä suhdettaan elämään ja maailmaan.

Uskonnollisen fundamentalismin käsitteistöä älykkäästi purkava, mutta silti moneen muuhunkin suuntaan politiikasta ihmissuhteisiin aukeava näytelmä on tamperelaisena esityksenä aluevaltaus. Minna Leinon ohjaus löytää vakavasta keveyden.

Avaimena on liioittelematon, suomalaisen teatterin alleviivaavasta perinteestä irtiottoa tekevä näyttelijänilmaisu, jollaista en muista Tampereen teattereissa juuri nähneeni.

Väkisinkin palaa mieleen Teatterikesän tähtihetkiin kuulunut belgialainen Platform. Asiat putoavat katsojan tajuntaan omalla painollaan. Teatterin ja elämän raja murtuu.

Liioittelematon ilmaisu on enemmän kuin puhetta. Se johtaa ajattelemaan kätkettyjä tunteita, joita moderni ihminen sisällään kantaa.

Leino on riisunut Fundamentalistista turhan näytelmällisyyden. Siihen velvoittaa jo näytelmän rakenne. Katsojat kokoontuvat kuulemaan kohupappi Markuksen selitystä siihen, miksi hän päätti luopua pappeudesta. Hän kertoo tarinan omasta suhteestaan puhdasoppisesti Raamattua tulkitsevaan Heidiin, joka on entinen seurakuntanuori. Markuksen kertomus täydentyy takaumilla.

*- Esitys yksi TTT:n viime vuosien parhaista -*

Suomen menestyneimpiin näytelmäkirjailijoihin juuri nyt kuuluva Juha Jokela on taitava tekijä. Fundamentalistissa hän kääntää päälaelleen kapean journalisminkin markkinoimia yleistyksiä ja tarjoilee ennen kuulemattomia analyyseja monenlaisen puhdasoppisuuden syistä. Ajatus siitä, että itsestään irti oleva, omille tarpeilleen välinpitämätön ja muiden kautta elävä ihminen on otollisin uhri niille, jotka haluavat vangita täydesti toisen mielen, on viisas ja yhteiskunnallinen.

TTT:n viime vuosien parhaimpiin kuuluvan esityksen tärkein tekijä on näyttelijäntyö. Katsomoon kantautuu näyttelijöiden yhteistyöstä poikkeuksellinen luottamuksen liekki. Auvo Vihro ja Minna Hokkanen tekevät pienesti, mutta välittävät ajatuksia väkevästi ja pysäyttävästi.

Ei ole yhdentekevää, että näytelmän kohupapin etunimi on paljon tietävältä, Matteukselle ja Luukkaallekin tietoja antaneelta evankeliumin kirjoittajalta lainattu Markus. Vihro tekee itseanalyysin kielipelin hallitsevasta papista ulkoisesti koossa olevan, mutta sisäisesti ristiriitaisen hahmon. Markus punnitsee viisaasti ja puhuu itseään puhtaaksi siinä kuitenkaan onnistumatta.

Minna Hokkasen Heidi avaa fundamentalistin herkkää mielenmaisemaa pala palalta. Se on tärkeä osa esityksen jännitettä, joka herkeää vain hetkeksi turhaan pitkitetyssä loppukohtauksessa.

Hannu Lindholm on lavastanut Kellariteatteriin muutamalla modernilla huonekalulla maustetun avoimen tilan. Se tukee viehättävää ilmavuutta, jota koko esityskin kantaa mukanaan.

Matti Wacklin